RV: 41+3. Paino: 93,2 kg. Iho: Loistokunnossa! Mielentila: Kärsimätön, sekava, aika huolestunut. Mies: Isyyslomalla, yhteistyöhaluinen. Lapset: Odottavalla kannalla.
[Osa I] [Osa II] [Osa III] [Osa IV] [Osa V] [Osa VI] [Osa VII] [Osa VIII] [Osa IX]
[Osa X] [Osa XI]

~13.10.2003~

Oma aika - sitä olen miettinyt paljon raskausaikanani. Esikoista odottaessa ei juuri muuta ollutkaan kuin omaa aikaa. Aikaa vauvan kanssa yhdessä, kertoilin hänelle maat ja taivaat narsisseista ja voikukista ja variksista, luin lukion fysiikan kirjaa ääneen ja kerroin iltasadut. Kakkosta odottaessa en niinkään ehtinyt olla raskaana kuin tunnontuskissani pidin seuraa sille esikoiselle, josta tulikin varsinainen räpätäti. Nyt kolmosta odottaessani olen yrittänyt ryhdistäytyä ja valmistautua synnytykseenkin. Se nyt vain on hieman vaikeaa kun ei ole sitä yksityisyyttä. Molemmissa aikaisemmissa synnytyksissä minulle on tullut jonkinasteisia repeämiä, joten ajattelin tällä kertaa yrittää ehkäistä niitä. Hah, sillä hetkellä kun pääsin kylpyhuoneen rauhaan "välilihan hieronta raskausaikana" -ohjeiden kanssa, esikoiseni oppi avaamaan kylppärin oven lukon saksilla: "Äiti, miksi sinulla on peukalot pimpissä?".

Piia: Sohvan valtiatar

Synnytys! Näin ne suunnitelmat muuttuvat. Ensin ajattelin että menen tietysti Tammisaareen! Luomua, kantoliinoja ja kestovaippoja, ja asiantunteva imetyksenohjaus. Sitten katsoin esikoiseni kanssa teeveestä kotisynnytysdokumentin ja esikoisen asiallisesti esitettyä loogisen kysymyksen "Äiti, miksi sinä et voisi synnyttää kotona?" rupesin tietysti suunnittelemaan kotisynnytystä. Otin monipuolisesti selvää aiheesta, lainasin ystävieni kirjahyllyt tyhjiksi ja vertailin ammeita. Mitä sitten tapahtui? Pari kuukautta supistuksia, vuodelepoa, mystisiä keuhkovaivoja, verenpainetta. Seuraan asiantuntijoiden neuvoja ja synnytän jälleen Naistenklinikalla. En tosiaan halua ottaa mitään riskejä omani tai vauvan terveyden suhteen. Kaiken pitää mennä viimeisen päälle. Mutta jos kuitenkin luomuna? Hengitystekniikkani, jota voi harjoitella lasten läsnä ollessa, alkaa hipoa täydellisyyttä. Tai ainakin niin minä luulen.

Taas on ruvennut vähän surettamaan isompien lasten puolesta! Toivonpa tosiaan että uusi vauva nukkuu päiväunia niin nuo aikaisemmatkin tyypit saavat huomiota. Jouduin pitkästä aikaa Keskustelemaan miehen kanssa Vakavasti kun rupesi huolestuttamaan. Mies lupasi erityisesti keskittyä molempiin lapsiin yhdessä ja erikseen ja viettää vapaa-aikaa molempien kanssa yhdessä ja erikseen. Olen vaatinut mieheltä kaikenlaista muutakin (no sitä omaa aikaa, yhdessä ja erikseen lasten ja miehen kanssa), tuo vaikuttaisi aika yhteistyökykyiseltä yksilöltä.

On se niin että raskaana oleminen kärsivällisyyttä vaativaa hommaa. Kymmenen kuukautta on aika pitkä aika kun ajattelee. Olen valittanut ystäväpiirilleni kun vauva ei vieläkään osoita syntymisen merkkejä. Toinen puoli suhtautuu ymmärtäväisesti ja toinen hieman opettavaisesti. Vauva syntyy kun on valmis kohtaamaan vanhempansa ja mikä kiire tässä nyt on, siinähän se vauva on koko ajan sydämen alla, niin lähellä ettei koskaan raskausajan jälkeen. On se kumma, ensin pidetään vauva väkisin sisällä ja sitten sitä ei saada millään ulos! Pikku pääni on ihan sekaisin. Välillä olen ihan hermona kun vauvaa ei kuulu, olisin ihan valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Kakkosta ei paljon hetkauta äidin iso massu. Aina välillä hän pysähtyy mahani ääreen, taputtaa ja sanoo juhlallisesti "kauva". Esikoinen pitää monta puhuttelua päivässä: "Vauva, sisko tässä. Tulisit jo, olisi niiiin kiva jo tavata!".

Aikaisemmin sukulaiset, jotka soittelivat jatkuvasti ja lähettelivät tekstiviestejä ("Onko maksimipaksuus jo saavutettu?") ärsyttivät. Nyt kukaan ei soita eikä kirjoita. Pitääkö nyt noin huomaavainen olla?

Telkkarissa kaikki synnyttävät. Olen katsonut ties mitä sarjoja nyt kun mies on isyyslomalla ja ainoastaan hän kelpaa lapsia viihdyttämään ja minä lepäilen sohvalla. Rachelin synnytys - voi luaja. Star Trekissäkin synnytettiin lauantaina, uskokaa tai älkää. Ensin ärsytti, sitten tuli mieleeni että ehkä noilla valheellisilla kuvauksilla halutaankin rohkaista naisia, että ei se niin kauheaa olekaan se synnyttäminen. Että joka kerta ei menekään niin että ponnistetaan kolme vuorokautta, tehdään imukupin jälkeen hätäsektio eikä kävellä puoleen vuoteen ja mies sinä aikana sitten kyllästyy ja käy vieraissa ja kohta meillä on peräaukkoon asti revennyt yksinhuoltaja koliikkivauvan kanssa. Frendien kuva synnytyksestä lienee todenmukaisempi kuin useimmat synnytyskertomukset joita kuulee.

Laitoin vauvalle kaikki valmiiksi viikonloppuna. Puhtaat potkuhousut ovat siisteissä pinoissa lipastossa, kantoliinat on karhuttu kavereilta kotiin ja pikku ulkoiluhaalarit on pesty. Mitä vielä? Ei tule mitään mieleen. Saunottu on ja siivottu, ja sitä yhtä. Ei kuulkaas auta, pakko vielä venyttää pinnaa ja odotella. Neuvolakin heitti minut jo ulos, tästä eteenpäin asioidaan vain synnytyssairaalan kanssa.

Haluatko kommentoida? Piian osoite on: piudis@mbnet.fi .