 |
|
RV: Se kuuluisa puoliväli. Maha: Pullea, vauvamahan
näköinen. Naapurit huomasivat jo. Paino: +10 kiloa.
Mielentila: Ei JAKSA! |
|
|
[Osa I] [Osa
II] [Osa III] [Osa
IV] [Osa
V] [Osa
VI] [Osa
VII] [Osa
VIII] [Osa
IX]
[Osa
X] [Osa XI] |
| ~21.05.2003~ Olen tottunut jo raskaana olemiseen. Välillä
ihmettelen kun en oikein tahdo jaksaa poikaa mahapuolella kun tuntuu
epämukavalta, tai miksi selkää vihloo. Sitten muistan että ai niin, se
vauva. Vauvan tuoma muutos hirvittää välillä, tuntuu että nyt pitäisi
harjoitella kakkosta rattaisiin ja vaipattomaksi ja ties mitä, että
sitten on helpompaa kun vauva syntyy. Helpompaa? Ei kai toisen
kehitystä voi nopeuttaa, eikä se ole tarkoituskaan.
|
 |
|
Tyypin varpaat |
|
Pelottaa. Tuleeko minusta sellainen
että odotan lasten kasvavan yhdessä yössä isoiksi? Tai ainakin
isommiksi kuin ovatkaan? Toivottavasti ei tule, teen kaikkeni ettei
tule. (Koko ajan torjumassa muutoksia, ai ai! Mitä tästä muka tulee?) |
|
Elämänhalu on palaillut vähitellen
niin, etten enää halua viedä lapsia tarhaan ja itseäni töihin. Jaksan taas
imuroida ja käyttää lapsia ulkona säädetyn ajan. Silti tuntuu että olen
väsynyt ja iloton, edes tuleva kesä ei aiheuta samanlaista liekehdintää
kuin aikaisemmin.
Onneksi pääsin kehitysvamma-ajatuksista jo ohi, ainakin luulen niin. Tai no, ainakaan en
enää jatkuvasti hysteerisesti mieti miten kromosomipoikkeavuuden omaavaa
lastani kiusataan koulussa. Tietysti ajatus on mielessä, mutta ei tunnu
niin painostavalta ja niin täysin varmalta kuin vielä muutama viikko
sitten. Enkä kaikesta huolimatta kadu päätöstäni jättää niskapoimu-ultra
väliin. Olen varma että siitä päätöksestä on vauvalle enemmän hyötyä kuin
mitä ultraamisesta olisi ollut. |
Yöt ovat kummallisia. Olen huomannut
että aika on erilaista yöllä. Tunnit soljuvat ohi huomaamatta. Valvon
pitkiä aikoja öisin. Herään ensin käymään vessassa, sitten palaan sänkyyn,
peittelen lapset ja rupean mietiskelemään. Se on kummallista, sellaista
rauhallista ja aika tyyntä. Kakkosta odottaessani luin jostakin että
yöheräilyt valmistavat äitiä uuden vauvan rytmiin ja totuttavat
yöimetyksiin. Ajatus on lohduttava – ei niin että "minä tässä herään
murehtimaan, tiliotteet tänne!" vaan niin että "tämä on vauvaa
varten, totuttelen olemaan hänen kanssaan". Yöaika on omaa aikaani,
itseäni varten. "Päivää, minä olen Piia, odotan kolmatta lastani ja
harrastan yömietiskelyä." Jep, viisaalta kuulostaa.
Miten voin unohtaa? Minun piti kertoa
tämä ensimmäisenä. Kävimme koko perheen voimin vilkuilemassa Tyyppiä
rakenneultrassa. Tyypillä on pojan varpaat, ihan samanlaiset kuin
kakkosella oli ultrattaessa. Kallonmuotokin viittaa ihan kakkosen kalloon.
No pah, kaikilla lapsilla on minun pääni muoto, unohtakaa äskeinen. Mutta
ne varpaat.. Lyön vetoa pojasta, kuka lähtee mukaan? Asia on vain niin
että poika-ajatukseen on vaikea tottua, kahdesta syystä. Ensiksikin:
Tyttäreni toivoo sinnikkäästi pikkusiskoa. Toiseksi: Aikaisemmilla
kerroilla on syntynyt sen sukupuolen edustaja, jolle meillä on kivempi
nimi valmiina. Nyt on huippu tytönnimi, pojan nimi on vähän siihen
suuntaan. Syvällisyyteni on myös kärsinyt raskaudesta, aika pintavesissä
liidellään toistaiseksi. Tytön nimi, pojan nimi. Tähtikartta varmaan
seuraavaksi. Mieheni toivoi hartaasti rakenneultraa joten suostuin. Kai
hänelläkin jotain sananvaltaa pitää olla vaikka minä olisinkin jättänyt
väliin. Ja oli kyllä kiva nähdä Tyyppiä, en voi kieltää. Saakoon tylsän
nimen, hyvä hän on joka tapauksessa. |
|
|
