Mitä se AP sitten oikein on, vanhaa juttua uudella nimellä,
itsestäänselvyyksiä, jotain hörhöjen hommaa, luomuvanhemmuutta,
rakkautta rakkautta vaan...? Mistä AP:ssa on kyse
– siitä yritän ottaa selvää tässä
juttusarjassa. En ole mikään alan asiantuntija, vaan
tutkimusretkeilijä. Lähdin liikkeelle Jean
Liedloffista ja kahlaan pikkuhiljaa uutta ja vanhempaa
kirjallisuutta läpi.
Minulla on kaksi poikaa, Juho (-02) ja Pietari (-04), ja sarja etenee
heidän ehdoillaan. Oman kirjoittamisen lisäksi toimin myös kirjoittajaohjaajana,
muun muassa Teletopelius-nettipiirissä,
jonne uudet jäsenet ovat hyvin tervetulleita.
*****
~28.07.2005~
Seitsemän opuksen lukemisen jälkeen alkaa olla jo aika hyvä käsitys AP:sta,
suomennettakoon se nyt vaikka kiintymysvanhemmuudeksi. AP ei ole uusi
keksintö, pikemminkin maalaisjärjen käyttöä. Ei kulttiin vihkiytyneiden
maaäitien hommaa (vaikka miksei heidänkin), vaan joustavaa, monipuolista,
monenlaisille äideille ja nykyaikaan sopivaa. Pääpaino tuntuu olevan
vauva-ajassa; ajatuksena se, että kun pohja on hyvä, sujuu jatkokin
helpommin. Ja kun oppii tuntemaan lapsensa alusta alkaen, tietää
myöhemminkin, miten toimia.
Minun näkemykseni mukaan AP sopii suht hyvin yhteen tämän hetken
kehityspsykologisten näkemysten kanssa, sen mitä ajatellaan
kiintymyssuhteesta ja äidin ja vauvan varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Syksyn ja talven mittaan sarjassa tulee esittelyyn kirjoja mm. kosketuksen
tärkeydestä ja lapsen asemasta nyky-yhteiskunnassa.
|
