Kirjauutuus: Lapsi kaipaa kantamista
Evelin Kirkilionis

Onko lapsen kantaminen pelkkä muoti-ilmiö, jonka kokeileminen olisi parempi jättää sikseen? Vai ovatko vastaväitteet vain tyypillistä uusien ideoiden mustamaalausta, ja kantamisesta tulee ajan mittaan yleinen tapa?

Kirja ilmestynyt 10.3.2003
152 sivua, koko 148 x 210 mm, mustavalkokuvitus
Kääntäjä: Sirpa Alkunen
alkup. teos: Ein Baby will getragen sein.
Kösel 1999. ISBN 952-5314-18-9

Evelin Kirkilionis, s. 1952, on saksalainen ihmisetologi ja "Ihmisen käyttäytymisbiologia" -tutkimusryhmän jäsen. Hän on vuodesta 1985 alkaen paneutunut lapsen kantamiseen liittyviin kysymyksiin.

Kustantajan kirja-esittely

Siitä asti, kun vauvan kantamisesta on tullut osa "nykyaikaista lapsenhoitoa", menetelmä on herättänyt ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä. Kysymyksistä ei tunnu tulevan loppua: Miten? Mistä alkaen? Miksi? Onko lapsen kantaminen pelkkä muoti-ilmiö, jonka kokeileminen olisi parempi jättää sikseen? Vai ovatko vastaväitteet vain tyypillistä uusien ideoiden mustamaalausta, ja kantamisesta tulee ajan mittaan yleinen tapa?

Ensinnäkään kantaminen ei ole mikään uusi villitys, vaan kyseessä on itse asiassa uudelleen löydetty, ikivanha hoitokeino - ainakin meidän kulttuurimme piirissä. Kantaminen herättää meillä edelleen kiivastakin keskustelua, vaikka viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet yhä enemmän myönteisiä tekijöitä, joita lapsen kantamiseen liittyy. Ihmislapsi on aktiivinen kannettava ja kantaminen tukee monipuolisesti lapsen kehitystä.

Tässä kirjassa ei esitetä vain opaskirjan tapaan käytännön kantovinkkejä tai yleisimpiä kantamiseen liittyviä vastaväitteitä ja ideologisia näkemyksiä. Tässä kirjassa käsitellään myös lapsen perustarpeita sekä vanhemman ja lapsen välistä suhdetta.

Vakaa suhde vanhempiin välittää lapselle turvallisuuden ja luottamuksen tunteita. Luottamuksellisen lapsi-vanhempi -suhteen muodostumiseen vaikuttaa äidin ja isän herkkävaistoisuus. Lapsen ja vanhemman säännölliset ja tiiviit kahdenkeskiset hetket, luottamusta herättävä huolenpito, vanhempien käytettävissä olo ja lähestyttävyys - kaikki tämä edistää sitoutumissuhteen muodostumista. Kannetut lapset ovat usein tiiviimmin sitoutuneita vanhempiinsa, ja vanhemmat reagoivat heihin herkkävaistoisemmin ja keskittyneemmin silloinkin, kun ympäröiviä olosuhteita voidaan pitää hankalina.

Riitta Pessi luki kirjan

Vihdoinkin olemme saaneet suomenkielisen kantoliinakirjan, jolla kelpaa hakata päähän kaikkia epäilijöitä ja hienovaraisesti valistaa anoppia, joka sinnikkäästi jaksaa puhua vaunujen puolesta.

Kirja lähestyy kantamista useasta eri suunnasta ja kirja on jaettu kahteen osaan: 1) Miksi? ja 2) Miten?

Ensimmäisessä osassa käydään läpi lajihistoriaa, lapsen fysiologiaa ja anatomiaa, aistimusten vaikutusta lapsen kehittymiseen sekä lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Lajihistorian osio oli oikein mielenkiintoinen ja erittäin suositeltava tietoannos niille, joilta on Liedloff jäänyt lukematta. Mistäpä nykyäiti voisi arvata, että vauvalle yksin jääminen on todellinen uhkaava hätätilanne - eihän hän voi tietää, että lastenvaunuissa on turvassa susilta ja muilta petoeläimiltä. Kiitettävästi käsiteltiin myös lonkkavaivojen hoitoa kantoliinalla. Kunpa minulla olisi ollut tämä kirja jo tyttäreni syntyessä, olisimme välttyneet ikävältä lonkkalastalta kokonaan!

Toisessa osassa perehdytään kantovälineisiin ja seikkoihin, joihin kantovälinettä valittaessa pitää kiinnittää huomiota. Erityisesti lapsen oikeaa asentoa painotetaan, eikä syyttä! Kaupoissa myydään edelleen kantovälineitä, jotka ovat lapselle haitallisia ja joiden kanssa kantaminenkin on silkkaa tuskaa.

Kirjan kantoliinaosio on laaja, mutta olisi saanut olla laajempikin ottaen huomioon nykyisen kantoliinakirjon. Trikooliinoista ei puhuttu halaistua sanaa. Toisaalta sidonnat puidaan läpi niin pikkutarkasti, että ummikko saattaa säikähtää ja kokenut liinailija taas saa pari niksiä lisää korvan taakse. Ohjeissa neuvotaan, miten syntyy Täydellinen Sidonta. Kuka jaksaa kiristää joka
ikisen löysän laskoksen solmuun asti ja pujottaa löysän kankaan solmun sisään - ja vielä molemmilta puolilta, ettei sidonta kiristy epäsymmetrisesti!? Minä en ainakaan, vaan aion jatkossakin tyytyä Riittävän Hyvään Sidontaan. Järkytyksen ja kauhun sekaisin tuntein luin näitä ohjeita - kehtosidontaankin tarvitaan avustaja, joka sitoo solmun selän taakse! Mitä mahtaa liikkua esikoistaan odottavan äidin päässä, jos tämä on hänen ainoa tietolähteensä? Veikkaan, että Emmaljungat!

Olisin kaivannut muitakin sidontaohjeita kuin nuo kuusi "Didymoksen" ohjetta. Ja hieman rennompaa otetta sitomiseen, kiitos!

Yksi kohta jäi hauskana mieleen: "Jos käytetään sidontamallia, jossa kangasta tarvitaan vain vähän, ylimääräisen kankaan voi kietoa selkään, missä se tosin saattaa tuntua hieman häiritsevältä. Sen sijaan, että päätyy katkaisemaan liinan lyhyemmäksi, kannattaa vaikkapa yrittää vaihtaa joksikin aikaa liinaa toisen kantajan kanssa, joka juuri sillä hetkellä haluaisi itse käyttää sellaista kantovaihtoehtoa, joka vaatii enemmän kangasta." Miksi tehdä asiasta näin vaikea, kun helppo ratkaisu on ostaa sopivan kokoinen kantoliina jokaiseen sidontaan!

Kaiken kaikkiaan oikein laaja ja monipuolinen, mutta silti sopivan kompakti tietopaketti kantamisesta. Ansaitsee ehdottomasti paikan jokaisen Äidin kirjahyllyssä. Ja tällä voit muistaa anoppia äitienpäivänä!